Mietin jälleen. Naiset, kuvitelkaapas tällainen tilanne:

Olet tavannut mukavan miehen ja illan mittaan on heitelty pientä flirttiä puolin ja toisin. Jotenkin ihmeellisesti päädyt hänen viereensä yöksi. Tai et välttämättä edes yöksi. Kenties vaikka vaan istuskelette sohvalla vierekkäin esimerkiksi leffaa katsoen. Siinä alkaa sitten tapahtua hieman jotain pientä, kenties jotain hivelyä, mahdollisesti pusuja ja muuta mukavaa. Ei välttämättä mennä edes kovin pitkälle, tarkoittaen, että vaatteet kenties pysyvät päällä. Mutta jotain herkkää lässynlässynläätä ja muuta nysväilyä kuitenkin.

Kuulostaako tähän mennessä yhtään tutulta? Entäpäs tämä:

Tuon tilanteen jälkeen mies yhtäkkiä muuttuu. Viimeistään siinä vaiheessa, kun toisen osapuolen on aika lähteä. Ei mitään merkkejä tulevasta, ei puhelinnumeroiden vaihtoa, ei välttämättä edes mitään kunnon "hei hei, nähdään"-puheita. Toisin sanoen ollaan hengailtu hetki yhdessä ja se on sitten siinä.

Kuinka moni nainen on ollut tässä tilanteessa? Kenties useammin kuin kerran? Tässä vaiheessa minä voin nostaa käteni pystyyn ja viuhtoa innokkaasti ilmaa. Minä, minä, minä!

Kysymys kuuluukin: mikä miesten pointti on, kun he tekevät näin? Onko tämä heidän tapansa kohottaa egoaan ja kenties testata, kuinka helposti he saisivat kyseisen naisen omakseen? Hakevatko he sitä hetken hellyyttä ja that's all? Vai onko tässä takana nyt jokin elämääkin suurempi juttu, mitä minä en vain ymmärrä?

Ihmiset, kertokaa minulle. Tahtoisin ihan oikeasti tietää. Koska tuo alkaa käydä oikeasti hermoille. Alan olla kyllästynyt näihin pieniin helliin hetkiin, vaikka niitä niin kovin kaipaankin. Se vaan ei riitä minulle. Olen tullut jälleen kerran siihen tulokseen, että kaipaan jotain vakavampaa. Jotain todellista. Ja vaikka nuo pienet herkät hetket ovatkin piristäviä ja toivottuja, tahdon silti enemmän.

Mietin myös, pitäisikö minun kenties yrittää edetä tämän eilisen miehen kanssa johonkin suuntaan. Voisin etsiä hänet Facebookista, pyytää kaveriksi tai vaikka vain laittaa viestiä. Toisaalta, hän tietää, että minut löytää naamakirjasta. Hän saisi minut käsiinsä sitä kautta jos haluaisi. Ehkä minä olen kerrankin fiksu ja tyydyn odottelemaan, josko hänestä jotain joskus kuuluisi. Luulenpa, ettei itsetuntoni välttämättä ainakaan tällä hetkellä kestä sitä, että joku sanoisi minulle: "Ei kiitos, sä et ole mun tyyppiä". Olenko minä kenenkään tyyppiä?