Tänään tapahtui taas jotain kovin kummallista. Tämä tyttö meni ja ihastui. Ei näin. Eijei. Ei todellakaan. Ei ole hyvä tämä.

Nyt en taas ymmärrä itseäni. Ensin pitkään valitetaan, kun ei löydy ketään ja kun olisi niin kovin kiva taas tuntea perhosia jossain siellä mahan pohjalla ja ai miten mukavaa olisi, kun olisi joku, jota voisi ajatella koko ajan ja niin edelleen. Sitten kun niin tapahtuu, niin pitää alkaa valittaa, että voi hitsi kun ei siitä kuitenkaan tule mitään ja ei se minua huomaa ja kaikki on taas niin sieltä ja syvältä ettei mitään rajaa. Mikähän mahtaa olla taas ongelmana? Enpä tiedä.

Kerronko lisää? Hah, kerronpa silti! Itse asiassa minähän puhuin tästä dudesta eilen. Tämä on se kolmas, se juuri sopivan ikäinen ja läpäläpä. Tänään se sitten hengaili siellä nuorisokahvilassa koko illan. Se itse asiassa soittaa yhdessä bändissä. Hih, se on basisti! No joo, osaa se soittaa kitaraakin. Eniveis, en ehkä tuijottanut sitä koko iltaa. En ainakaan tunnusta. Muutaman kerran vilkaisin korkeintaan joo. Ja ah nam, sillä on niin hurjan kivat silmät. Ja ehkä menin ihan sekaisin, kun muutaman kerran se sattui katsomaan takaisin. Nopeasti vaan katse esimerkiksi maassa lojuvaan tuhanteen kertaan tallottuun tupakkaan, sitten pieni vilkaisu takaisin. Ai, se ei katso enää. Höh. Ja kerran melkein tallasin sen varpaille, kun kovin sulavasti yritin ohittaa sen vieressä ollutta henkilöä. Siinä vaiheessa oli vähän sellainen fiilis, että voi isäkissan en edes sano että mikä. Tunsin itseni norsuksi siinä vaiheessa. Tai valaaksi. Joo, se sopisi paremmin. Enkä edes kuitenkaan oikeasti astunut sen varpaille, vähän vaan kengän kärkeen. Että hiphei!

Alkuilta oli tosiaan ihan kiva. Loppuilta ei niinkään. Taas tapani mukaan ihastuessani tuskastun ihan liian helposti, kun minuun ei kiinnitetä huomiota. No okei, tuosta syystä tuskastun kyllä muutenkin, mutta silti. Pureskelin kynsiäni (ja tätä en edes normaalisti tee missään olosuhteissa) ja vissiin melkein leikin rumpalia kun naputtelin koko ajan sormillani pöytää. Jatkuvaa hiusten räpläilyä ja huokailua oli myös ehkä havaittavissa. "Mitähän se ajattelee? Onko mun hiukset hyvin? Entä jos mun meikit on levinny? Uskaltaiskohan sille sanoa jotain?" Ja sitten olin hiljaa koko illan ja ääh.

Ehkä tyydyn vain hurjan kivasti kohtalooni. Ehkä en nyt ahdistu ihan turhasta, vaan odotan josko jotain jossain vaiheessa ehkä tapahtuisi.

Uskaltaisinkohan lisätä sen Facebookissa kaverikseni?