Missähän vaiheessa sitä pitäisi alkaa huolestua omasta mielenterveydestään? Ei taida kaikki olla ihan kohdallaan nyt. Minulla on tapana puhua omista fiiliksistäni ja ajatuksistani yllättävän suoraan. Vähän liiankin suoraan aina välillä. Ja ihmisten seurassa tuppaan olemaan ylipirteä ja iloinen. Ainakin yleensä. Ehkä se on syynä siihen, miksi kukaan ei ota minua tosissaan eikä usko minkään olevan vialla. Varsinkin tällä hetkellä kaikki todennäköisesti ajattelevat, että olotilani johtuu vain Fantista. Mutta voin kertoa, että se oli vain viimeinen pisara eikä todellakaan ole ainut syy tähän.

Kerronpa vielä välikevennyksenä, että kun Fantti tokaisi, ettei tahdo seurustella, niin hän tarkoitti, ettei tahdo seurustella minun kanssani.
Kyllä kiitos nam, hän on jo löytänyt uuden säädön ja nyt hän ei koulussa vilkaisekaan minuun päin. Meidän välillämme ei siis koskaan tapahtunut mitään, jos häneltä kysytään. Ah, miehet. Minäkin sinusta.

Pelkään itseäni. Kaikki on hyvin niin kauan, kun minun ei tarvitse viettää aikaa yksin sekavien tunteideni ja ajatusteni kanssa. Olen ollut tässä tilanteessa ennenkin ja osaan tunnistaa sen. Toivon todella, ettei tämä mene yhtä pahaksi kuin silloin muutama vuosi sitten. Tiedän ihmisiä, joilla tilanne on ollut pahempikin, mutta minun mittakaavassani tämä on jo liikaa.

En ymmärrä, miksi minulle käy aina näin. Miksi en osaa olla sellainen ihminen, josta voisi oikeasti välittää? Ja miksi monet luulevat, että olen kovinkin vahva persoona, joka kestää ihan mitä vaan? Ilmeisesti minun rajani on nyt tässä. En vaan yksinkertaisesti jaksa enempää.

Lopuksi yritän hieman piristää itseäni. Kävinpä tänään mummolassa. Söin, nukuin ja sain mukaani kaksi muovikassillista ruokaa. Ja huomenna lähden isoäitini kanssa ostoksille. Hän lupasi minulle etukäteisjoululahjaksi uuden mikron. Ja perjantaina saan pyykinpesukoneen. ^^

Nyt huomaan sen taas. Päällisin puolin elämäni näyttää hyvinkin normaalilta ja onnelliselta. Mutta ihmiset, ettekö te näe, että minuun sattuu ja minä kaipaan apua? Enkä nyt tarkoita, sellaista "kaverit hei, hengailkaa joskus kanssani"-apua, vaan nyt mennään jo oikeasti liian syvällä suossa. Jos näkisitte pääni sisään ja tietäisitte, mitä siellä liikkuu, niin ymmärtäisitte.

"Joskus en jaksa
Suljen silmät ja leikin
ettei mua ees oo"