Istun ulkona. Laitoin äsken rakkaalta ystävältäni saadut hänen vanhat harmaat villasukat jalkaani. Ne lämmittää, kun ulkona on suurin piirtein pakkasta vaikka on jo melkein heinäkuun puoliväli. Lisäksi löysin pahan päivän varalle säästetyt savukkeet. Tai no, puruja, papereita ja filttereitä. Olo on melkein kuin Carrie Bradshawlla (ja jos joku uskaltaa väittää, ettei tiedä kuka on Carrie Bradshaw niin tulen ja lyön paistinpannulla!). Jostain syystä elämä tuntuu nyt kovin helpolta, vaikka mitään erityistä ei olekaan tapahtunut. Tämä on kai taas niitä "kerran viikossa"-hetkiä, kun tuntuu, että kaikki on hyvin vaikka ei olisikaan. Toisaalta, eihän tässä elämässä periaatteessa ole mitään vikaa. Minulla on ystäviä, melkein ehkä perhe ja todellakin melkein ehkä koti. Nyt en vaan jaksa välittää ja huolehtia mistään turhasta. Ei, en ole nauttinut alkoholia. Se yleensä vaikuttaa näin. Nyt olen vaan onnellinen. Ei tämä hetki pitkään kestä, oikeastaan alkaa tuntua, että nyt se jo haihtuu ja tilalle tulee sitäkin surkeampi olo, mutta ei se mitään.

Nyt tunnen itseni pieneksi runotytöksi, mikä joskus vuosia sitten halusin olla. Kuuntelen A Fine Frenzya ja herkistelen. Mietin erästä kivaa iltaa ja samalla erästä vähemmän kivaa iltaa. Siitäkin saan tosin syyttää vain itseäni. Huoh, tästä se taas lähtee.

"Goodbye my almost lover
Goodbye my hopeless dream
I'm trying not to think about you
Can't you just let me be?
So long my luckless romance
My back is turned on you
I should've known you'd bring me heartache
Almost lovers always do"