Jälleen kerran huomasin, ettei ikinä pitäisi sanoa "ei ikinä". Täysi-ikäisyyden rajan kohdattuani vannoin vähintään miljoona kertaa, etten  ikinä astu jalallani erääseen baariin. Siitä useampi kuukausi eteenpäin eräänä kovinkin mielenkiintoisena iltana löysin itseni sitten juurikin sieltä. Silloin tuli jälleen kerran todettua, ettei enää ikinä. Mutta... Voi eilistä. Kaksi rakasta ystävääni päättivät suostutella minut mukaansa sinne. Eihän se kovin paljoa kyllä vaatinut, alkoholi hieman veti mukanaan. Mutta pakko kai se on myöntää. Ei se nyt niin paha ollut, kuin ajattelin. Selvisin hengissä, hyvä minä. Rahaa meni sen illan aikana kyllä enemmän kuin laki sallii, mutta ei se mitään. Pakko se on välillä vaan antaa elämän viedä ja olla ajattelematta mitään. Aika pitkälti koko illan oli sellainen ihana "hälläväliä"-fiilis. Tykkäsin. Tykkäsin myös yhdestä kivannäköisestä pojasta, jota ehkä hieman stalkkailin koko illan.

En muuten enää luota miespuolisiin kampaajiin. Tai kampaajiin yleensäkään. Ei se osannut leikata näitä hiuksia sellaisiksi kuin halusin. Tosin saan kyllä syyttää siitä itseäni, kun en sille sen tarkempia ohjeita antanut. Mutta näihin alkaa pikkuhiljaa tottua. Ehkä opin elämään näiden kanssa.

Huomasin muuten, etten oikeastaan pidä tästä kirjoitustyylistä. Tai no, tarkoitan lähinnä tätä "raportoimista". Viime aikoina vaan ei ole ollut kovin syvällinen olo. Ja toisaalta tahdon saada nämä muistot jonnekin talteen. Ehkä tämä nyt ei ole maailmanloppu. Ihan sama, hälläväliä! ;)

Ps. Korvaan sattuu. Mutta se on merkki siitä, että sain jotain mitä pitkään halusin. Tykkään!