Istun vessan lattialla hiljaa. Hivelen sormillani kylmää terää ja mietin, pystynkö siihen. Päässäni huutaa kaksi ääntä. Toinen käskee minua viiltämään, ihan vähän vain. "Kokeile, se helpottaa oloasi varmasti", se sanoo. Ystävällinen ja hieman pelokas ääni pyytää tuskaisena minua lopettamaan ja heittämään terän pois. "Ei se ole sen arvoista, se ei auta yhtään mitään!" "Auttaapas! Älä kuuntele tuota pelkuria, anna mennä nyt vaan!"

Kumpaa ääntä minun pitäisi kuunnella? Kumpaa haluaisin totella? Tiedän vastauksen molempiin kysymyksiin. Jälkimmäinen saa minut pelkäämään itseäni enemmän. Tahdon silti uskaltaa. Tyhjyys sisälläni kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi.

Siirryn olohuoneeseen ja istuudun sohvalle. Terän lasken viereeni pöydälle. Vilkuilen sitä muutaman sekunnin välein, mutta ei se katoa mihinkään. Jälleen pirullinen ääni kuiskii korvaani ja käskee minua tarttumaan siihen. "Tiedän, että haluat sitä. Myönsit sen juuri itsekin. Tee se!"

Nappaan terän käteeni ja juoksen vessaan. Istun lattialle, sydämeni hakkaa liian lujaa. En osaa enää edes itkeä. "Tahdot nähdä verta. Tahdot nähdä, kuinka tuskasi valuu pois, vaikka ei se oikeasti lähde mihinkään. Sinä pystyt siihen kyllä!"

Raavin kynsillä jalkaani ja iho muuttuu punaiseksi. Se on kuiva ja hilseilee. Etsin käsiini sakset. Miksi en vain uskalla tehdä sitä? Viillän muutaman kerran hennosti, se sattuu. Tiesinhän minä sen. Mutta jollain tavalla se tuntuu hyvältä. Viillän kovempaa, mutta en kuitenkaan tarpeeksi kovaa. En uskalla. Tärisen ja hengitän katkonaisesti. Tahdon päästä sanomaan, että minä pystyin siihen. Mutta ei vieläkään. Jälleen siirryn olohuoneeseen, mutta vain hetkeksi.

Lopulta kerään rohkeuteni. Säpsähdän joka kerta, kun terä viiltää säärtäni. En tunne kipua, pientä kihelmöintiä ja kirvelyä vain. Katselen säälittäviä naarmuja. Verta tulee vähän, mutta ei niin paljon kuin olisin halunnut. En ollut tarpeeksi vahva. Mutta olo tuntuu paremmalta, olen ylpeä itsestäni.  Tunnen vain suurta helpotusta. Minä pystyin siihen. Ensimmäinen, kuinka edes kehtasit väittää etten uskaltaisi. Nyt haluan vain lisää. Niin, tiedän, minulle ei mikään riitä. Päätän silti mennä nukkumaan ja jatkaa elämää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tämä on minun pieni salaisuuteni, uusi tapani helpottaa oloani. Fyysinen kipu on miljoona kertaa pienempi paha kuin henkinen. Vielä kerran vilkaisen punaisia haavoja ja hymyilen.

This is enough. For now.