Edellisestä merkinnästä onkin kulunut jo aikaa. Joulu meni ihanan rauhallisesti. Aattona autoin isoäitiäni valmistelemaan talon ja ruoat joulukuntoon ja myöhemmin lähdin tätini, hänen miehensä ja kummityttöni kanssa heidän mökilleen. Lahjojen avaamisessa ei ole koskaan mennyt niin pitkään. Avasimme kukin vuorollamme yhden paketin ja välillä pidimme taukoja, kun kummityttö piti laittaa nukkumaan ja jääkaappia täytyi tyhjentää. Sain aivan järjettömän määrän lahjoja. Ne mahtuivat juuri ja juuri kaverini autoon, kun hän seuraavana päivänä kävi hakemassa minut isoäitini luota ja vei minut kotiin. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut vaikka vain kovasti toivomani imurin ja siivoustarvikkeita, mutta sen lisäksi sain esimerkiksi järjettömän määrän ruokaa (paljon mausteita ♥, pastaa, riisiä, tonnikalaa = opiskelijasafkaa), pari kattolamppua (kuka ihana mies haluaisi tulla asentamaan ne, kun minä en osaa? Pikkuveli?) ja viinipullon. Toki vielä paljon muutakin, mutta en tässä jaksa kaikkea ruveta listaamaan. :'>

Viinipulloa tyhjennän parhaillani. Punaviiniä, hyihyi. Tämä tosin on kyllä yllättävän hyvää, vaikka ei uppoakaan ihan yhtä hyvin kuin valkoviini.  Täytynee mainita enolleni, joka tuon pullon minulle ystävällisesti lahjoitti, että ensi kerralla voisin haluta valkkaria. Makeaa, ei kuivaa. Kiitän. Ja osasin jopa avata ihan itse tuon pullon, ensimmäistä kertaa hei! Eikä kukaan sitä minulle ole opettanut, vaan ratkaisin arvoituksen aivan itse. Tähän sopisikin hyvin Facebookin Status Shufflesta löytämäni miete: "I don't consider myself "SINGLE & ALONE". I consider myself "INDEPENDENT & AVAILABLE". Yeah, that's me!

Tässä parin päivän sisällä olen tuntenut oloni yksinäisemmäksi kuin aikoihin. Okei, ei siitä ole niin kovin pitkä aika, mutta kuitenkin. Jo pari viikkoa tuntuu jotenkin turhauttavan pitkältä. Minulla aivan järjetön ikävä ihmisiä. Tai jotain... En oikein tiedä. Kai sitä tunnetta, että joku on siinä vieressä. Tahtoisin nukahtaa jonkun viereen ja olla vaan. Olen pitkään yrittänyt vakuuttaa itselleni, etten tarvitse ketään "täydentämään" minua, mutta en oikein osaa enää uskoa tuohon. Hetken aikaa pystyin siihen, mutta se tunne meni ohi yhtä nopeasti kuin tulikin.

Olen oikein erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, että tavallaan alitajuisesti yritän koko ajan etsiä sitä samaa tunnetta ja fiilistä, mikä minulla oli reilu vuosi sitten Ensimmäisen kanssa. Kaikki oli jotenkin niin helppoa, tutustuminen ja muut. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja oikealta ja olin kuin eri ihminen silloin. Nyt tuntuu todella turhauttavalta ja raskaalta ajatella, että pitäisi ihan oikeasti jopa tutustua johonkin uuteen ihmiseen. En minä osaa. En halua.

Miksi on niin vaikeaa löytää ihmisiä, joiden kanssa kaikki on alusta asti vaan niin kovin helppoa ja... luonnollista?

Taitaa olla aika luovuttaa ja tyhjentää lasi tältä illalta. Jospa ensi yönä näkisin taas unia, joissa kaikki olisi paremmin.

"Laiturilta tuuli vie
pois nekin, jotka ei kelvanneet"