"Makaan sohvalla, mietin yksinäni
jaksanko maailman taakka harteilla suoristaa ryhtiäni
Se painaa mua alas, jälleen huomaan itkeväni
Eletäänkö epätoivos, kuollaan itsesäälis"

Joko menen ajatusteni kanssa liian pitkälle? Aloin äsken miettiä, millaisia jäähyväiskirjeitä kirjoittaisin jos jossain vaiheessa päättäisinkin lopettaa tämän kaiken. Ja etenkin mitä raapustaisin kummityttöni kirjeeseen. Hän on antanut minulle voimia jaksaa näinkin pitkälle. Ja aion jaksaa jatkossakin, älkää sitä murehtiko. Jostain syystä nyt kaikki vaan tuntuu taas kovin vaikealta ja raskaalta. Yritän hengittää.

Jälleen haen lohtua sieltä mistä ei pitäisi.

"Mä huomaan itkeväni
En pääse suojaan itseltäni
Huomaan itse pääni seinään suoraan iskeväni
Voimat kerään
Keuhkoihin ilmaa koitan vetää,
jotta jaksan vielä kierroksen ympäri noidakehää"