"Näe minut tässä, sitä toivoisin
Samat tarpeet lienee muillakin
Teet minusta liian pelokkaan,
vaikka se on täysin turhaa

Sinun tahtosi ei oo yhteinen
Oon vielä toistaiseksi eri ihminen
Teet minusta liian varovaisen
Jotenkin lamaantuneen"

Kaksi ja puoli viikkoa tiiviisti yhdessä. Yksi ainut yö eri osoitteissa. Ei ehkä ole ihan tervettä vielä tässä vaiheessa suhdetta. Tosin emme me mitenkään järjettömän terveitä ihmisiä ole muutenkaan.

Tänään on ollut taas vähän vaikeampi päivä. En tiedä, mitä minun pitäisi ajatella. Olen huomannut olevani varovaisempi ja aina kun tunnen mokaavani jotenkin, palaan takaisin kuoreeni ja yritän pitää matalaa profiilia. Olen kuin pieni 5-vuotias, jota torutaan koko ajan. Tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Kaikki on muuttunut viime päivinä. Molemmat ottavat toisen lauseista ne pienet negatiiviset vivahteet ja suuttuvat. Eikä mitään negatiivistä tarvitse edes olla, sen voi keksiä. Nyt ei mene hyvin. Pelkään. Pilaanko taas tämänkin? Ajattelen liikaa. Stressaan.

Olen taas sortunut siihen samaan. En osaa olla vahva, itsenäinen. Tekisin mitä tahansa minua käsketään tekemään, ainakin lähes.

Ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa.