Puhuinkin sitten pelkästään opettajani kanssa. Ja hän päätti soittaa  johonkin mielenterveyssysteemiin, akuuttiin työryhmään. Öhm..? Missä vaiheessa minusta tuli akuutti tapaus? "Täällä olis tämmönen opiskelija, joka kaipaa pikaista hoitoa." Ahaa..? Huomenna pitäisi mennä aamulla johonkin tapaamiseen ja keskustella ilmeisesti jonkun hoitajan tai vastaavan kanssa. "Hienoa, että sä suostut tähän hoitoon", totesi opettajani. Vastasin vain tylysti takaisin, että mitähän minä olen tässä monta kuukautta oikein yrittänyt. "Miks sä et sitten ite ole hakeutunut hoitoon?" Olenko edes miljoona kertaa hänellekin todennut, että minä en yksin siihen pysty! Ahdistavaa, kun minua ei ymmärretä eikä uskota. Opettajani tarjoutui vielä tulemaan saattamaan minua, että löydän varmasti perille. Olisin minä osannut sinne ehkä itsekin ja kyllä minä sinne haluan mennä, mutta hän ei ilmeisesti usko tähän. Onneksi hän ei sentään tule siihen keskusteluun mukaan. Siellä haluan olla ihan yksin.

Turhauttaa mennä puhumaan kenellekään näistä ongelmista, mitä en tällä hetkellä osaa edes ymmärtää. Nyt on taas niin neutraali olo, oikeastaan melkein ihan hyväkin, ettei edes tunnu siltä, että minulla olisi mitään ongelmia. Nyt on taas "kaikki on ihan hyvin"-fiilis. Huomenna minulle kai vaan sanotaan, että olen ihan kunnossa ja voin painua kotiin.

Illalla pitäisi kai lähteä sinne mökille. Tulen ehkä hulluksi niiden miesten kanssa, mutta ei se mitään. Voi kun saisin kahdelle niistä sisäistettyä sen, etten minä halua heidän kanssaan mitään kaveruutta kummempaa. Saatan ehkä sanoa heille viikonlopun aikana ilkeästi, mikäli he yrittävät jälleen jotain. Varsinkin jos alkoholilla on osuutta asiaan.

"Ja mä oon lapsi, jonka kehto palaa
Mun maailmani vietiin multa salaa
Sun sana kaikuu mun huomisessa
Kunnes syytön murtuu mielivankilassa"