Tänään koin taas pienen herätyksen. Pikkuveljeni, jolla on ikää huimat yhdeksän vuotta, katsoi erästä minusta ja ystävistäni vuosi sitten otettua valokuvaa. Hetken aikaa hän tuijotti kuvaa ja kysyi sitten: "Ootko sie tuossa kuvassa?" Mitäpä luulet? "Et." Olenhan! Hetken hän katsoi kuvaa ja tokaisi sitten: "Sie olit sillon paljon laihempi." Hmmh. Kiitos paljon. Mutta tottahan tuo on. Kuvan ottamisen jälkeen olen onnistunut keräämään ainakin sen kymmenen kiloa lisää. Mitäs ihmettä? Mistä tuo kaikki on oikein tullut?

"Seurustelu lihottaa", ajattelin. Mutta eihän sen olisi tarvinnut olla niin. Noin puolen vuoden seurustelun aikana sain huomaamattani mukaani noin seitsemän kiloa. Excuse me what?! How can that be possible? Helppoahan se oli silloin olla vaan ja syödä ja olla ja syödä ja olla. Sitä ei sitten kai enää jaksanut nähdä kamalasti vaivaa ulkonäkönsä eteen, kun oli jo sen miehen valloittanut. Sitä vaan oletti, että toinen rakastaa kaikesta huolimatta, kuten hän silloin väitti. Puolen vuoden jälkeen hän alkoi pikkuhiljaa vihjailla, että olen päästänyt itseni rupsahtamaan. Nimenomaan noilla sanoilla. Olin silloin siis 18-vuotias ja rupsahtanut? Kiitos. Mutta tottahan tuo oli. Ei tuo tietääkseni ollut se lopullinen syy, miksi suhde päättyi, mutta tarkemmin ajateltuani se varmasti vaikutti siihen.

Tänään katsoin erään elokuvan ja tunsin taas suurta pettymystä itseäni kohtaan. Tuntui niin kovin epäreilulta ajatella, että sellaiset miehet mitä elokuvassa oli, eivät todellakaan koskaan tule rakastumaan tällaisiin naisiin kuten minä. Mutta toisaalta en voi syyttää tästä ketään muuta kuin itseäni. Minähän se olen syypää siihen, ettei tämä kroppa ole siinä kunnossa kuin sen pitäisi. Painoindeksini on noin 26,8 - lievä lihavuus. "Eihän tämä nyt niin hirveän paha ole", ajattelen, mutta on tämä.

Välillä katson itseäni peilistä ja mietin, etten ehkä olekaan ihan niin lihava kuin ajattelen. Sitten katson mahaani ja muistan, että joskus se ei ollut siinä. Tai no oli, aina se on ollut. Mutta ennen se ei näyttänyt siltä niin kuin olisin seitsemännellä kuulla raskaana. Häpeän itseäni. Ja jos minä en pidä itsestäni, niin miten kukaan muu voisi pitää minusta? Ensimmäinen askel on siis hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.  Tiedän, että en pysty siihen. Ainut vaihtoehto on siis muuttua. Tavoitteenani olisi saada ainakin se kymmenen kiloa pois. Ehkä enemmän. Nyt kuulostan siltä kuin olisin joku 170/50-mitoissa oleva teini, joka haluaa olla anorektikko. Hyvä on, en ole niitä 160/95-mittaisia XXL-naisia, mutta en silti pidä itsestäni.

Nyt siellä pohditaan, että: "Okei, mikä se ongelma sitten on?" Minäpä kerron. Omistan aivan äärettömän huonon itsekurin. "Siinäkö se? Tuoko on se korkea aita nykyisen kuivuneen ja kitkerän ruohon ja sen toisen vihreämmän ja tuoreen välillä?" Nyt kun asian näin ilmaisee, niin se tuntuu aivan mitättömältä. Mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Tälläkin hetkellä voisin olla juoksemassa aivan ihanalla juoksumatolla, mitä rakastan yli kaiken. Sen kanssa liikkuminen on sekä hauskaa että helppoa. Mutta. Mistä saan kerättyä tarpeeksi intoa urheiluun? Tiedän, että minulla on sen jälkeen aivan äärettömän hyvä olo ja olen ylpeä itsestäni. Miksi en siis vaan voi mennä ja juosta? Aloittaminen on aina ollut minulle kaikista vaikeinta, olipa kyse sitten läksyistä, siivoamisesta, urheilusta... Ihan mistä vaan. Motivaatiota olisi aivan järjettömästi, mutta toisaalta en saa sitä kaivettua esiin. "Mä aloitan sitten huomenna." Niinpä niin. Huomenna ajattelen samalla tavalla.

"Jos minun ei tarvitse mennä huomenna töihin, niin lupaan juosta ainakin kolme tuntia." Soitin tässä välissä puhelun ja huominen on pienen neuvottelun jälkeen vapaa. Ei, en ajatellut rääkätä itseäni. Ajattelin saada aikaiseksi hyvän olon, pitkästä aikaa. Katsotaan onnistunko.