Paras viikonloppu aikoihin. Eipä sitä voi paremmin kuvailla. En edes muista milloin olisin viimeksi nauranut noin paljon. Välillä toki taas vajosin jonnekin ajatuksiini, mutta onneksi seurassa oli kolme järjettömän hauskaa jätkää, jotka saivat minut ajattelemaan jotain aivan muuta. Leijonastakin oli pari kertaa puhetta, mutta se jäi sitten siihen. Hän ei tosiaan ollut mukana illanvietossa, mutta ehkä parempi näin. Tiedä sitten mitä ensi viikonlopusta tulee, kun ilmeisesti olisi tarkoitus mennä taas hengailemaan heidän kanssaan. Mahtaisikohan tämä mieheksikin kutsuttu eläin liittyä seuraan? Löytyi muuten taas mies, jonka tyyppiä minä kuulemma olisin ollut. Ei nyt ole yhtään hyvä tämä tällainen juttu, ehei.

"En usko rakkauteen
Se jäi sinne muinaishistoriaan"

Tulin siihen tulokseen, että en minä Leijonan kanssa edes haluaisi seurustella. Tai haluaisin ehkä, mutta toisaalta en. Pelkään kai menettämistä aivan liian paljon, että pystyisin mihinkään vakavampaan. Mutta hän vaikutti juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa olisin voinut vaikka käydä leffassa tai istua jossain baarissa rupattelemassa ja vaan hengailemassa. Sanoin tästä pojillekin ja etenkin Välikädelle, joten voi olla, että tämä informaatio menee eteenpäin Leijonalle. Kenties hän tajuaa, etten minä häntä mihinkään kirkkoon papin eteen ole viemässä vaan lähinnä etsin uusia ihmisiä ympärilleni.

Herra Ensimmäinenkin onnistui jälleen hienosti sotkemaan minun pientä päätäni. En tosin jaksa siitä hirveästi stressata, joten sotku jäi hyvin vähäiseksi ja saan sen helposti siivottua. Toisin kuin asuntoni, joka näyttää tällä hetkellä aivan kirjaimellisesti kaatopaikalta. Anyway, Ensimmäinen päätti kertoa, että hänellä on vielä jonkinlaisia tunteita minua kohtaan. Hän kuulemma edelleen välittää, eikä olisi viettänyt kanssani sitä yhtä yötä paria viikkoa taaksepäin eikä varsinkaan tehnyt mitään fyysistä, mikäli ei enää tuntisi mitään. Kyse ei ole nyt siitä, että hän haluaisi minut takaisin. Ja hyvä niin. Mutta kyllä tuo silti hämää hieman. Lisäksi hän kovasti tuskaili, kun ei vieläkään tiedä, tekikö minut jättäessään oikean vai väärän ratkaisun. Se nyt on hieman myöhäistä. Mutta voin ylpeästi todeta, että minä olen tällä kertaa se vahvempi osapuoli. Minä en tunne enää mitään häntä kohtaan. Toki nautin niistä hetkistä hänen kanssaan, mutta se oli ennemminkin sitä, että hain jonkinlaista tukea. Hän oli minulle tuttu ja hänen kanssaan oli helppo olla. Hän näytti välittävänsä ja hetken aikaa olin onnellinen. Sitä minä halusinkin, sitä kaipaan edelleen. Periaatteessahan siihen rooliin kävisi kuka tahansa, mutta kun olen tällainen nirso eikä minulle kelpaa ihan kuka vaan, niin elämä on hieman hankalampaa. Pointti oli se, että minä en ole enää yhtä heikko kuin aiemmin. Ainakaan tässä tilanteessa. Hän on epävarma itsestään ja elämästään eikä oikein tiedä mitä haluaa. Mutta minä en ole samanlainen. Minä olen vahva. Ja minä olen ylpeä itsestäni.