Miksi minua ei uskota? Miksi ihmiset eivät näe, eivät ymmärrä, eivät tajua, ettei kaikki ole hyvin.

Tässä välissä pahoittelen liian pitkää merkintää. Minulla oli jälleen suuri tarve saada avautua.

*****

Olemme koulussa opiskelleet eräällä kurssilla mielenterveysasioita. Siellä tuli esille maanis-depressiivisyys. Pistänpä tähän pienen lainauksen tältä sivulta löytämästäni tekstistä. Olen välistä kursivoinut kohtia, joita pidän omalta osaltani melko osuvina.

"Maanis-depressiivisyys

Maanis-depressiivinen eli kaksisuuntainen mielialahäiriö (bipolaarinen mielialahäiriö, bipolaarisuus) on psyykkinen sairaus, jossa mieliala vaihtelee jaksottaisesti manian ja masennuksen välillä. Masennus on yleensä syvä ja vakava, johon liittyy merkittävä itsemurhariski ja taustalla saattaa olla jo itsemurhayrityksiäkin. Useimmiten masennusjaksot vallitsevat sairautta ja maaniset vaiheet ovat harvempia. Taudilla on eri vaikeusasteita, ja vakavimmillaan sairautta voivat sävyttää psykoottiset vaiheet, jolloin sairastunut henkilö menettää kokonaan kosketuksensa todellisuuteensa.

Sairausjaksot voivat olla hoitamattomina todella pitkiä, useiden kuukausien pituisia. Sairausjaksojen välissä on pitkiäkin vaiheita, jolloin henkilö on terve, tai hän kärsii vain vähäisessä määrin masennuksesta. Kaikilla sairaus ei kuitenkaan uusi, tai ne uusiutuvat vain muutaman kerran elämässä. Hoidoilla voidaan merkittävästi vähentää mania- ja masennusvaiheiden pituutta sekä estää uusien sairausjaksojen syntymisiä. Oikeilla hoidoilla pystytään vähentämään tämän sairauden aiheuttamia haittoja niin sitä sairastaville kuin heidän läheisilleenkin.

Oireet

Maniajakson oireet ovat ikään kuin vastakkaisia masennuksen oireille. Maanisella ihmisellä itsetunto on koholla ja hän tuntee suoriutuvansa mistä tahansa. Omakuva on saattanut muuttua, jolloin hän pitää itseään jonain erityisen tärkeänä henkilönä. Hän ei tiedosta olevansa sairas eikä osaa suhteuttaa omia tekojaan todellisuuteen tai muihin realiteetteihin. Ilman omaa arvostelukykyä maaninen ihminen pystyy aiheuttamaan suurta haittaa itselleen sekä myös sivullisille.

Masennus on kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä taudin toinen ääripää. Masennukseen kuuluvat pettymyksen tai toivottomuuden tunteet, sekä ahdistuneisuus. Masentunut henkilö ei saa mielihyvää tekemisistään ja terve itsekunnioitus puuttuu. Uupumus on myös yleinen oire. Masennus on yleensä pitkäaikainen tila, joka vaatii hoitoa. Masentuneet henkilöt voivat käyttäytyä itsetuhoisesti ja vaikea-asteisissa masennustiloissa itsemurhan riski on korkea."

Tällä hetkellä tuntuu taas kovin epätodelliselta ja jopa tyhmältä ajatella, että voisin oikeasti olla sairas. Tämäkin päivä, kuten viime viikonloppukin, oli täynnä äärettömän hyvää fiilistä. Kaikki on hyvin niin kauan, kunnes joku pieni juttu menee päin mäntyjä. Siitä alkaakin jälleen alamäki, enkä jaksaisi enää mitään.

Kiroan itseni, kun edes uskallan ajatella jonkun olevan oikeasti vialla. Kuvittelen kaiken. Haen vain huomiota. Ei minua mikään vaivaa. Tämä on vain minun tapani näyttää, että tarvitsen jonkun lähelleni ohjaamaan minua oikeaan suuntaan. Mutta onko asia todella näin? Vai tarvitsisinko oikeasti ammattitaitoisempaa tukijaa.

Minulla on siinä mielessä hyvä tilanne, etten pysty fyysisesti satuttamaan itseäni. Olen monta kertaa miettinyt sitä. Ihan liian monta. Mutta en pystyisi toteuttamaan ajatuksiani. On olemassa kaksi ihmistä, joiden takia minun on vain yritettävä jaksaa. En pysty tuottamaan pettymystä ja surua tädilleni ja pienelle kummitytölleni. Heidän vuokseen olisin valmis tekemään ihan mitä vaan. Mutta vaikka en fyysisesti pystyisi mitään tekemäänkään, kykenen silti pilaamaan elämäni muuten. Pelkään sitä hetkeä, kun en vaan enää jaksa ja jään joka aamu kotiin nukkumaan, vaikka pitäisi kävellä bussipysäkille ja mennä kouluun. Saahan elämänsä sotkettua niinkin.

Nyt mietin jälleen, miksi minulla ei ole sellaisia ystäviä, jotka juoksisivat vaikka keskellä yötä kaatosateessa luokseni kuullessaan, että minulla on paha olla. Sellaisia ystäviä, jotka vain pitäisivät sylissä eivätkä sanoisi mitään. Sellaisia, jotka olisivat valmiita vaan olemaan lähellä silloin, kun sitä eniten tarvitsen. Mikä minussa on vikana, kun en osaa luoda kunnon ihmissuhteita. Onhan minulla hyviäkin ystäviä. Ainakin luulen niin. Mutta olisivatko he oikeasti valmiita tekemään vuokseni yhtä paljon, kuin minä olisin valmis tekemään heitä auttaakseni? Epäilen vahvasti.

Tämän kirjoituksen aikana osasin itkeä. Ajattelin, etten kykenisi siihen yksin ollessani. Se helpotti oloa, ainakin hiukan. Ehkä en sittenkään ole vielä  niin tunnevammainen kuin ajattelin.

"Everyday I sit here waiting
Everyday just seems so long
And now I've had enough of all the hating
Do we even care
It's so unfair