Olenkohan sekoamassa. Iltapäivällä nukuin neljä tuntia univelkoja pois ja tässä yön aikana olen juonut neljä kupillista kahvia. Juu, ei väsytä yhtään. Tekee vaan entistä enemmän mieli kahvia, vaikka maha on jo nyt ihan sekaisin ja oksettaa. Järkevää? Juu, ei ole. Lisäksi suunnittelin, että lähtisin tuossa vajaa seitsemän aikaan kauppaan, kun se aukeaa. Siinä tulisi sellainen kiva viiden kilometrin pyörälenkki näin mukavasti aamusta. Voisin sitten valvoa sinne asti kun jaksan ja todennäköisesti mennä nukkumaan joskus aamupäivästä. Juu, ei edelleenkään ole kovin fiksua. Mutta mitä väliä? Minä olen lomalla, minä saan nukkua milloin haluan!

Lisäksi pää on ihan liian täynnä ajatuksia. Pelkään, että onnistuin edellisellä merkinnälläni sotkemaan asioita. Ehkä taas stressaan turhasta, mutta minkäs sitä luonnolleen mahtaa. Taisin edellisen kerran kirjoitellessani ilmaista pointtini hieman huonosti ja ehkä jotenkin töykeästi. En minä halua satuttaa. En vain tiedä miten muuten asian sanoisin. Se mitä minä haluan, on todellakin elää rennosti ja pitää hauskaa. Kohta alkaa taas opiskelut ja saan stressata niistä jo ihan tarpeeksi. Ja siitä ei seuraa mitään hyvää, jos sotken nyt tunteeni tähän. Mitkä tunteet? Niinpä. En minä tiedä. Jos pystyisin täysin luottamaan siihen, että suhde olisi henkisellä tasolla yhtä rento ja hauska kuin mitä se on nyt, niin voisin ehkä harkitakin sitä. Ei mitään rakkauslässytystä, siihen minä en pysty hänen kanssaan. Enkä usko, että hänkään tuntisi mitään sen suurempaa minua kohtaan. Mutta olisiko väärin toivoa, että olisi suhde ilman sen suurempia tunteita? Kierolla tavalla ajateltuna ehkä ystävyyssuhde etujen kera. Nyt jo melkein hymyilyttää nämä omat ajatukset. Miksi en osaa ilmaista itseäni niin kuin haluaisin?

Toisaalta taas pelkään, että ahdistun heti jos tämä tästä etenisi. Ehkä asiasta pitäisi keskustella ihan face to face, mutta... Tällaisissa tilanteissa en vain oikein osaa puhua. Pelkään satuttavani. Sekä itseäni että toista osapuolta. Onko tämä taas niitä tilanteita, kun vaan kaipaan läheisyyttä ja sitä, että joku näyttää, että minäkin olen oikeasti olemassa? En haluaisi taas tehdä sitä virhettä, että kohtelisin toista ihmistä tiskirättinä ja käyttäisin häntä hyväkseni. Sitten heittäisin hänet vaan pois, kun en häntä enää tarvitse.

En minä halua tuntea näin. Tämä on epäreilua. Tämä on väärin. En ymmärrä itseäni. Miksi kaikki on taas niin sekavaa? Vai onko se vain minun pääni sisällä? Vainoharhailenko taas ja teen vaan kärpäsestä härkäsen? Ehkä yritän taas kehittää sisältöä elämääni. Käyhän se näinkin, kun ei muutakaan elämää ole. Kerrankin kun jotain tapahtuu, siitä pitää tehdä maailmaa suurempi numero.

Mikä minua vaivaa?