Pahoittelen jo tässä alussa, että merkintä sisältää kuvottavaa söpöilyä ja lässyilyä. Lisäksi kirjoitustyyli on mitä kamalin, koska en saa ajatuksiani oikein kasaan. Päässä pyörii miljoona asiaa, mutta en vain osaa pistää niitä sanoiksi. Koittakaa kestää.

*****

Taidan olla maailman onnellisin tyttö. Ja samaan aikaan erittäin peloissani ja ahdistunut.

"You found me when no one else was lookin'
How did you know just where I would be?
Yeah, you broke through all of my confusion
The ups and the downs and you still didn't leave
I guess that you saw what nobody could see
You found me"

Lyriikoista voi ehkä päätellä jo jotain. Kyllä, Feral tapasi miehen. Ihanan sellaisen. Mitähän tässä nyt osaisi sanoa. Minut on hyvin vaikeaa saada sanattomaksi, mutta nyt on käynyt niin. Olen vaan ihan ylionnellinen, ei tätä voi oikein muuten kuvailla. Ei, emme seurustele. Hänen sanojansa lainaten: "vielä". Ihan hyvä näin, parempi edetä hitaasti.

Aiemmin mainitsinkin, että pelkään. Ja nyt siellä mietitään, että mitä. Ilmeisesti edellinen suhde jätti aika syvät jäljet, koska nyt pelkään koko ajan pahinta. Hän on sanonut monta kertaa, että on kyllä ihan tosissaan, mutta jostain syystä minun on kovin vaikeaa uskoa sitä. Tahtoisin osata luottaa, mutta en ihan täysin pysty siihen. Ainakaan vielä tässä vaiheessa. Hän on aivan mielettömän ihana ihminen, olemme luonteeltamme hyvin samanlaisia ja se on jopa melkein pelottavaa. En edes muista, milloin olisin viimeksi tullut noin hyvin toimeen kenenkään kanssa jo ensimmäisistä kunnon keskusteluista lähtien. Kaikki tuntuu vaan niin kovin epätodelliselta. En osaa uskoa, että minulle voisi käydä näin. Fiilis on melkein samanlainen kuin vuosi sitten... Ja toisaalta samaan aikaan täysin erilainen. En taas osaa pukea ajatuksiani sanoiksi.

Ikävä on aivan hirmuinen, vaikka olemme tunteneet nyt vasta muutaman päivän. Itse asiassa koulujen alusta lähtien. Tai no, jos kovin tarkkoja ollaan, niin tavattiin ensimmäisen kerran joskus heinäkuun puolivälissä, mutta ei sitä lasketa. Tässä koulujen alettua vasta varsinaisesti tutustuttiin ja nyt tilanne onkin tämä. Perjantaina hän jostain kovinkin hämärästä syystä päätyi asunnolleni hengailemaan ja sitten katseltiinkin Pasilaa ja leffaa (A walk to remember - Muistojen polku, on muuten hyvä!) ja lopulta hän päättikin jäädä yöksi. Ja hyi teitä, jotka nyt ajattelette, että jotain irstauksia tapahtui. Ei edes pussattu. Että hah! Siveellisesti nukuttiin vierekkäin ja olinpas muuten onnellinen. Vielä onnellisempi olin seuraavana päivänä. Käytiin ajelemassa hieman autolla, kun hänen piti viedä eräs kaverinsa noin 40 kilometrin päähän naapurikaupunkiin. Illalla hän lähtikin sitten kavereidensa kanssa kiertelemään kaupunkimme yöelämää ja minä suuntasin kotiin odottamaan, josko hän tulisi taas yöksi. Ja tulihan se, joskus puoli viiden aikaan. Ei sen väliä, olin onnellinen, että sain taas nukkua hänen vieressään. Ja tunteet vain kasvoi...

Eilen sitten päästiin jopa asioissa hieman eteenpäin. Minulla on tapana kysyä ihmisiltä hiljaisuuden rikkoakseni, mitä he mahtavat miettiä. Kysyinpä sitä häneltäkin, mutta ensin hän ei suostunut kertomaan. Jonkun aikaa sain jankuttaa, kunnes hän lopulta paljasti ajatuksensa. "Mie vaan mietin, että uskaltaakohan sinuu pussata." Äwwäwäwäw, olinko ehkä joku onnellisin. Eihän pieni ääni pääni sisällä ollut pariin päivään muuta huutanutkaan, kuin: "Pussaa, pussaa, pussaa!" Koko päivä sitten hengailtiinkin yhdessä. Tehtiin ruokaa ja söpöiltiin. Jäipä hän sitten vielä kolmanneksikin yöksi. Nyt täytyy kyllä myöntää, että oli vaikeaa saada unta. Todennäköisesti asiat olisivat menneet vielä suuteluakin pidemmälle, jos en olisi perääntynyt. Ilmeisesti minulla on todella paljon tunteita mukana, koska normaalisti olisin antanut vaan mennä. Nyt tahdon edetä hitaasti ja antaa asioiden tapahtua silloin kun niiden kuuluu.

Tästä päivästä torstaihin asti joudunkin sitten nukkumaan yksin. Hän lähti luokkansa kanssa metsään leireilemään ja palaa tosiaan vasta torstaina. Eikä hänellä edes ole puheaikaa luurissaan, että pystyisi vastaamaan viesteihin tai soittamaan. Siksi tuo soittaminen onkin aina minun hommani, enkä oikein tiedä, että milloin sille uskaltaisi pirautella. Mutta puhuin hänen kanssaan äsken ja ehkä ikävöin taas entistä enemmän. Jouduin jopa siirtymään sängylle hetkeksi nuuhkimaan tuota peittoa. :'> Nyt ei kylläkään enää ahdista ja stressaa niin paljon kuin vielä hetki sitten. Ei me oikeastaan puhuttu edes mitään ihmeellistä, mutta silti hän pyysi, että soittaisin vielä myöhemmin uudestaan. "No jos sä jaksat kuunnella mua, vaikka ei mulla kyllä mitään asiaa oikein oo..." Ja vastaus oli ihanan pirteä: "Jaksan. Soita sit yhentoista jälkeen." "Okei. Tsihhih! ^^" Äwwäwäwäw, olen ehkä joku onnellisin tällä hetkellä!

"Is this a dream?
If it is, please don't wake me from this high
I'd become comfortably numb
Until you opened up my eyes
To what it's like when everything's right
I can't believe"