Lähes puolen vuoden asumisen jälkeen sain vihdoinkin järjestettyä tuparit. Ilta oli onnistunut, ainakin melkein. Porukkaa oli sopivan paljon ja toivon todella, että kaikilla oli hauskaa.

Illan saldona minulla ainakin oli hurjan paljon naurua, hajonnut lautanen, syvällisiä keskusteluja, ihmissuhdepohdintaa, hyvin paha olo sekä fyysisesti että henkisesti, totaalinen sekoaminen (pyörin ympäri asuntoa ja  yritin etsiä teriä joka paikasta. En löytänyt ja turhautti, mutta parempi niin. Olisin saattanut tehdä jotain harkitsematonta. Tavallaan ahdistaa, kun en vieläkään tiedä missä ne on. Melkein voisin epäillä, että joku on vienyt ne, mutta todennäköisesti olen itse piilottanut ne äärettömän hyvin), itkua,  halauksia, ihania ja lohduttavia sanoja ja ihmissuhteiden sotkemista.

So... She's single again! Tosin nyt kun tarkemmin ajattelee, niin ei tämä ihan niin pahalta tunnukaan. Olen koko illan miettinyt asiaa ja tulin siihen tulokseen, etten enää suostu tyytymään mihinkään. Jos mies ei oikeasti täysin ole minun tyyppiseni ja jos homma ei vaan toimi, niin on parempi olla sinkku kuin huonossa ja ahdistavassa suhteessa.

Positiivisella mielellä eteenpäin. Yritän ainakin. Kyllä se mies jossain vaiheessa löytyy. Täytyy vaan ensin opetella luottamaan ja uskomaan itseensä, ennen kuin voi tuntea samoin muita kohtaan.