Istumme vierekkäin sohvalla ja odottelemme, että Viking Loton tämän viikon numerot arvotaan. Sillä aikaa ompelen nappia paikalleen hänen  housuihinsa. "Onpa keski-ikäinen olo." "Niinpä."

Omalla tavallaan tuo on aika suloista. Silti pieni ääni pääni sisällä huutelee, että koitas nyt ottaa se järki käteen. Mene kotiin nukkumaan, pitäkää edes yksi välipäivä. Ei vaan pysty. Enkä tavallaan edes usko, että se olisi tällä hetkellä kovin hyvä idea. Hänellä on vaikeaa, minä yritän tukea parhaani mukaan. En vaan tiedä, kuinka pitkään energiani riittävät tähän. Yritän jaksaa, tahdon olla tässä. Mutta jollain tavalla turhauttaa, kun en pysty auttamaan mitenkään muuten kuin olemalla. Eikä sekään aina tunnu helpottavan kenenkään elämää. Välillä tuntuu, että meidän kolme viikkoa on normaalien ihmisten puoli vuotta. Vähintään.

Eilen vielä olin ihan varma, että kaikki menee päin mäntyjä. Olin ollut jo pari päivää. Mutta kun hän illalla kykeni taas huomaamaan minut, silittelemään ja olemaan lähellä, optimistiset tunteeni palasivat. Kyllä tämä tästä. Me pärjäämme, olen varma siitä. Ei tämän ole tarkoitus päättyä vielä, enkä minä jaksa enää stressata siitä.

Jäimme muuten lotossa tällä viikolla mukavasti plussan puolelle. Kenties ensi viikolla saamme taas hieman enemmän.

"Minä suojelen sinua kaikelta,
mitä ikinä keksitkin pelätä
Ei ole sellaista pimeää,
jota minun hento käteni ei torjuisi"

Hei Leijonat! Tehkääs nyt se voittomaali, kiitos.