Elänkö tosiaan mieluummin huonossa parisuhteessa kuin yksin? Jaksanko vielä yrittää pelastaa tätä vai kykenenkö luovuttamaan? En haluaisi lopettaa tätä vielä, mutta ehkä minunkin on jossain vaiheessa aika aikuistua. Olen yrittänyt päättää, etten jatka suhdetta enää jos emme pysty keskustelemaan ja sopimaan asioita kunnolla seuraavalla kerralla kun näemme. En kuitenkaan uskalla luvata tätä itselleni. Todennäköisesti se menee taas siihen, että joudun esittämään, että kaikki on hyvin. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Kuinka pitkään jaksan tällaista? Hajotan itseni taas, mutta en osaa taistella vastaankaan. Menetän aivan liikaa jos ero tulee vastaan.

Viime päivinä en ole edes ikävöinyt häntä kovinkaan paljoa. Viime yönä hieman, laitoin hänelle viestinkin, että on ikävä, mutta en sen enempää. Aamulla hän soitti kuuden aikoihin. Oli juuri käymässä nukkumaan, mutta oli kuulemma pakko soittaa, kun tuli ikävä. Kännissähän tuo taas oli. Että hyvää vappua. Lupasi soittaa tänään, jos ehtii tulla käymään.

Puhelun jälkeen tajusin, että unohdin sanoa perinteisesti tykkääväni hänestä. Meinasin lähettää viestin perään, mutta sitten aloin miettiä. Valehtelenko jos sanon niin? Tunteet alkavat hiipua, ellei tämä tilanne muutu.

Hän ei ehkä lääkkeidensä takia tunne mitään, mutta minä tunnen. Ja minä tarvitsen huomiota ja huolenpitoa. Sitä, että hän tulee yllättäen halaamaan. Tai sanoo välittävänsä. Sanoo, että hiukseni ovat tänään erityisen hienosti tai paitani on nätti. Niinkin yksinkertaisia asioita, jotka eivät kuulemma hänelle merkitse mitään eikä hänen tarvitse kuulla sellaista, mutta minun täytyy.

Vappuna hänen ystävänsä sanoi minulle mieleen painuneet sanat: "Oletpas sä nätti tänään." Tokaisin siihen vaan, että: "Hienoa, että mä kuulen tuollasta sulta enkä häneltä." Myöhemmin sama ihminen sanoi minua fiksuksi. Ja eräs random mies tokaisi minun olevan vetävän näköinen. Ja muutamat ystäväni mainitsivat myös ulkonäöstäni positiiviseen sävyyn. Loistavaa! Kuulen siis yhden illan aikana enemmän kehuja kuin häneltä kuukauteen! Tämä on niin väärin.

Olen kadottanut itseluottamukseni, itsekunnioitukseni, itsenäisyyteni, itseni.

Voinko puhua suoraan
vai kuuluuko mun teeskennellä?
Sanoa, että on hauskaa,
vaikka kaikki menee päin persettä
Ja jos ihan totta puhutaan,
en jaksais puhuu ollenkaan
Mua etukäteen jo kaduttaa