Aion olla ihan hiljaa. Piiloudun pimeään nurkkaan ja vedän viltin päälleni, ettei kukaan huomaa minua. Leikin olevani pieni ja näkymätön. Tämä tunne on parempi kuin se, että tiedän sinun näkevän minut. Tiedän sinun kuulevan kaiken ja tietävän mitä ajatuksia käyn läpi pääni sisällä. Silti et sano mitään. Olen kuin ilmaa sinulle. Teille kaikille.

Näin on parempi. Ei nyt, mutta myöhemmin. Silti aina jollain tavalla eniten elämääni vaikuttaneet ihmiset, eniten satuttaneet, onnistuvat palaamaan takaisin. Eivät he välttämättä tarkoita tehdä pahaa, mutta jostain syystä niin käy aina. Tunnen itseni taas epäonnistuneeksi. Ehkä itse kerjään tätä. Ehkä haluan, että minua satutetaan. Itsehän minä näitä asioita pyörittelen ja teen niistä jälleen elämää suurempaa draamaa. Taas kerran hankin elämääni sisältöä näin, vaikka ei pitäisi. Olen käynyt tämänkin jo miljoona kertaa läpi, mutta koskaan mikään ei muutu. Eikö virheistä pitäisi oppia?

Tällä hetkellä haluaisin vain, että tulisit tänne. Ottaisit syliin ja halaisit tiukasti. Pysyisit vieressäni kunnes nukahtaisin.

Tahtoisin tuntea edes hetken aikaa, että minustakin välitetään.