Kaipaan sitä oloa, kun mahanpohjassa lentelee hirveä määrä perhosia ja koko ajan hymyilyttää. Kun saa tekstiviestin ja kädet tärisee innosta niin paljon, että puhelimen näppäily on vaikeaa. Kun jokainen pienikin asia pistää hihittämään. Kun kädet hikoaa ja poskia kuumottaa. Kun kuuntelee ällöttävän suloisia rakkauslauluja masentumatta ja löytää niistä tilanteeseen sopivia lyriikan pätkiä. Kun nukkumaan mennessä tuntee vain suurta iloa elämästä.

Niin. Kaipaan ihastumista. Tahtoisin jälleen pitkästä aikaa olla onnellinen pitempään kuin päivän. Tahtoisin tuntea, että minustakin välitetään. Huomaan valittavani taas samoista asioista. Turhauttavaa. Pitäisi ilmeisesti keksiä elämään jotain uutta sisältöä ja olla onnellinen siitä mitä minulla jo on. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritetäänpä silti.

Ihan hieman onnistuin kyllä piristämään itseäni tänään. Rakas miniläppärini suostui vihdoin ja viimein yhteistyöhön kanssani ja onnistuin lataamaan tähän tekstinkäsittelyohjelman. Yeah! Opinnäytetyötäkin olen hieman saanut tehtyä. Lähinnä pientä suunnitelmaa vain, mutta onhan sekin jo jotain. Huomiseksi olisi pitänyt olla tehtynä vaikka mitä, mutta... En taas kerran tainnut jaksaa panostaa. Tänään muuten lusmuilin koulusta. Omaa aikaa, ihanaa. Tätä tarvitsinkin. Nyt ehkä jaksan loppuviikon ja loman ja työssäoppimisjakson ja hetkinen! Enää kaksi päivää koulua ja seuraavan kerran palaan opistolle vasta marraskuun lopussa! Tekee ihan hyvää eristäytyä tuolta hetkeksi. Eipähän tule nähtyä Fanttiakaan pitkään aikaan. Loistavaa.

Taas vaihteeksi mietin, miten te ihmiset jaksatte lukea tätä blogia? En minä ainakaan jaksaisi, jos olisin joku tuntematon. Eihän täällä ole mitään jännää. Samanlaista ruikutusta merkinnästä toiseen, ei mitään ihmeellistä koskaan. Kuinka teidän hermonne kestävät tällaista? Mietittekö joka kerta, että: "Ei taas tätä samaa! Keksisi välillä jotain uutta"? Koska minä ainakin mietin. :'>