Mutta eipä mennytkään. Onpa kerrassaan tyhjä olo. Ahdistaa. Aivan järjetön ikävä sitä tunnetta, että joku välittää.

En olisi uskonut, että totuus voi sattua näin paljon. Varsinkaan kun en häntä edes oikeastaan tuntenut. Tänään selvisi lopultakin ihan täysin ettei häntä kiinnosta. Hän ei halua seurustella. Fine. Mutta kuka on puhunut mitään mistään seurustelusta? Minä kun luulin eteneväni nopeasti. Hyvä on, olin kiinnostunut. Ehkä vähän jopa ihastunut. Mutta olisin siitä halunnut edetä ihan rauhassa, tapailla ja tutustua. Katsoa, olisiko siitä voinut tulla jotain, olisiko hän ylipäätään loppujen lopuksi ollut minulle sopiva ihminen. Ja jos ei, olisihan meistä silti voinut tulla edes kavereita. Ei väkisin. En olisi oikeasti halunnutkaan, en.

Taas on päällä kovin ristiriitaiset tunteet. Tavallaan minua suututtaa tuo ennakkoluuloisuus ja se, ettei hän edes halua tutustua. Yhden hieman alkoholihuuruisen illan perusteella taas sanotaan, että joo ei kiitos, mene pois. Ei anneta toiselle edes mahdollisuutta. Sen ymmärrän, jos kyse on ulkonäöstä, mutta ei toisen luonnetta voi päätellä noin pienestä. Toisaalta taas ymmärrän häntä hyvin. Olenhan kuitenkin itsekin sortunut tuohon samaan. Tosin, niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin, on ulkonäkö ollut aika suuressa roolissa siinä vaiheessa. Mutta kun... Ääh.

Kai minussa on sitten jotain niin pahasti vialla, etten vaan voi onnistua. Aina ei mene nallekarkit tasan, tiedän. Kyllä tämä silti pistää taas vajoamaan aika pohjalle.

Milloin on minun vuoroni olla onnellinen?