Tahtoisin niin kovasti jaksaa välittää muiden ongelmista. Tahtoisin olla hyvä ystävä. Auttaa ja tukea tarvittaessa. Ehkä en vain enää osaa. Ehkä en vain jaksa. Nyt haluan kuitenkin ehkä enemmän olla vain minä yksin, minä itse. Ei ketään muita. Minun ongelmat, minun ajatukset. Vain minun. Olen ehkä itsekäs ajatellessani näin, mutta ei voi mitään. Pyydän anteeksi ystäviltäni, joilta vaadin ymmärrystä ja tukea, mutta en itse sitä nyt pysty enkä halua heille antaa. Pääni ei vain kestä muiden ongelmien ratkomista. Voin kyllä istua hiljaa vieressä, mutta minulta ei kannata odottaa lohduttavia sanoja. Tämän takia minulle saa sanoa "ei", vaikka en siitä pidäkään. Ymmärrän kyllä, ainakin jossain vaiheessa. Kertokaa, jos ette jaksa kuunnella.

Kappas. Olenkin pitkän aikaa jaksanut olla kohtalaisen normaali. Kaikki on hetken aikaa ollut ihan hyvin. Eikä elämäntilanteeni edes ole muuttunut miksikään. Jostain vain tulvii päähäni taas surkeita ajatuksia ja ahdistusta. Ja tämä blogi toistaa itseään. Minä toistan itseäni. Päivät, elämäni, toistaa itseään. Turhauttavaa.

Olisi niin paljon helpompaa vain lopettaa kaikki. Ei tarvitsisi enää huolehtia mistään, ei stressata eikä ajatella. Tässä vaiheessa miettii, mitähän esimerkiksi sukulaiseni tekisivät, jos jonain aamuna en enää olisikaan täällä, mutta siinä vaiheessa sitä ei tarvitsisi enää itse ajatella. Se olisi jonkun muun ongelma, ei minun. Kykenisinkö olemaan niin itsekäs? Who knows.

Juuri nyt en jaksa välittää mistään. En tunne mitään. Pelkkää tyhjää.

"You open your eyes,
but you can't remember what for
The snow falls quietly
You just can't feel it no more

Somewhere up there
you lost yourself in your pain
You dream of the end
to start all over again"