Minä osasin hetken aikaa. Pystyin siihen. Olin onnellinen ja iloitsin siitä mitä olen ja mitä minulla on. Nyt se tunne on taas kadonnut jonnekin aivan kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Kerta toisensa jälkeen onnistun sotkemaan kaiken. Sekä ihmissuhteet, että oman pienen pääni. En tahdo taas ajautua siihen samaan tilanteeseen, tunteeseen, mistä pääsin jo kerran pois. En halua. Silti tuntuu, että olen liian väsynyt taistelemaan vastaan. Ehkä tämä on vain yksi ilta, kun minusta tuntuu taas tältä. Toivon tosiaan.

Pelkään silti.

Olen yrittänyt etsiä pientä suloista rasiaa koko illan. Rasiaa, joka sisältää minulle hyvin tärkeitä ystäviä, auttajia. Tai sitä ne olivat vielä pari kuukautta sitten. Nyt en tiedä mitä ajattelisin. On kai tavallaan ihan hyvä, etten löydä niitä. Silti ahdistaa, kun en tiedä missä ne ovat. Kuka tunnustaa varastaneensa minun teräni, häh?

Tahtoisin niin kovasti, että vieressäni olisi nyt joku. Joku, jonka kainaloon voisin kaivautua ja nukahtaa siihen,  unohtaa kaiken. Paeta ja olla vaan. En jaksaisi ajatella yhtään mitään, mutta silti päässäni pyörii miljoonat kysymykset ja turhat mietteet. Pitäisi mennä nukkumaan, väsyttäisikin hieman. Aamulla on kuitenkin taas aikainen herätys. Siitä huolimatta minun pitää taas olla tyhmä ja pysyä hereillä. En tahdo nukahtaa yksin.

Piilottakaa minut jonnekin, älkääkä kertoko kenellekään missä olen. Älkää edes minulle.

Huoh. Kiinnostaako ketään ihan oikeasti?