Eilen mietin ensimmäistä kertaa täysin vakavissani, pitäisikö minun ihan oikeasti hakea apua jostain muualta, kuin kavereilta tai opettajilta. Joltain henkilöltä, jonka työtä on auttaa minunkaltaisiani ihmisiä. Tutkin jopa nettisivuja ja löysinkin ties mitä puhelinnumeroita ja osoitteita. Mutta siinä vaiheessa alkoi taas pieni ääni päässäni huutaa. "Et sinä mitään apua tarvitse! Ei sinua oikeasti mikään vaivaa! Kuvittelet vaan kaiken! On sinullakin tapa kerjätä huomiota, huoh!" Tässäpä nyt sitten mietin, että mitähän minun pitäisi tehdä.

Tuntuisi turhalta mennä sinne päivällä, kun kaikki on hyvin. Koulun jälkeen hyppelisin iloisesti lääkärin luokse, joka katsoisi minua kuin hullua ja käskisi minun painua kotiin tuhlaamasta ihmisten aikaa. Sen jälkeen menisin kotiin, kaatuisin sohvalle ja hajoaisin jälleen tuhanneksi pieneksi palaseksi, jotka vaan toivoisin jonkun poimivan pois lattialta ja kasaavan hellästi takaisin yhteen.

Entä jos minua ei ihan oikeasti vaivaakaan mikään? Jospa vaan tosiaan kuvittelen kaiken ja sitten, kun pääsisin puhumaan asiasta jollekin lääkärille tai vastaavalle, niin hän sanoisi minun olevan ihan kunnossa. En minä pysty siihen. Olipa asiat miten tahansa, minä en pysty yksin hakemaan apua. Minä istun kotona punaisen sohvani nurkassa ja odotan, että joku ihana ihminen tulee ja raahaa minut väkisin johonkin paikkaan, missä saisin helpotusta olooni. Ja ei, ystäväni, en nyt tarkoita baaria. Tosin jos te maksatte, niin hyväksyn kyllä senkin vaihtoehdon.

Ja tiedättekö, nyt tunnen jälleen suurta tarvetta avautua. Muutamalla todella läheisellä ystävälläni on tämän blogin osoite. Ja minä ihan tasan tarkkaan tiedän, että he kaikki lukevat tätä. Nyt kysynkin teiltä, että miksi te ette reagoi tähän kaikkeen mitenkään? Ettekö te vaan osaa vai eikö teitä ihan oikeasti kiinnosta? Oikestaan osoitan tämän suuren avautumisen lähinnä Pikkuveljelle, joten te naispuoliset ystäväni voitte tällä kertaa jatkaa istumista ja ihmettelemistä.

Äh. Minä en ihan oikeasti jaksa tällaisia huonoja ihmissuhteita. En vaan jaksa. Aivan samalla tavalla, kun en nyt jaksa mitään muutakaan. Ette edes tiedä, kuinka kovasti minun tekisi mieli jälleen paeta jonnekin kauas. Tällä kertaa vielä Saksaakin kauemmas. Enkä kertoisi siitä kenellekään, pakenisin vaan. Ja kukaan ei tietäisi missä olen.

Onko se liikaa pyydetty, jos haluan vain tulla huomatuksi? Jos tahtoisin vain, että joku näyttäisi välittävänsä ihan oikeasti?

Ps. Loppukevennys. Sain opintolainan otettua. Ja tilasin Cosmopolitanin. Nyt olen ainakin kerran kuukaudessa pari tuntia onnellinen.