En taas ymmärrä itseäni. Yhden illan jutusta tuli kahden illan juttu ja nyt olen taas ihan sekaisin. En halua mitään vakavampaa, tämä on ihan hyvä näin, mutta... En tiedä. Hänen pitäisi tulla luokseni silloin, kun minä haluan. Hänen pitäisi olla käytettävissä juuri silloin, kun minulle sopii. Itsekästä, tiedän. Nyt kun hän on jo pari kertaa todennut, että hänellä on muita suunnitelmia ja että hän ilmoittaa minulle itsestään taas jossain vaiheessa, en oikein tiedä mitä ajattelisin. Olen koukussa, aivan täysin, vaikka se vielä hetki sitten oli toisin päin. Eikä tämä ole hyvä juttu. Minä kun luulin taas olevani se vahvempi osapuoli. Silti istun koko ajan puhelin vieressä ja odotan viestiä. Onko tämä muka merkki vahvuudesta? Niinpä, ei.

En osaa ajatella mitään järkevää. En arvosta itseäni nyt juuri ollenkaan.

Mutta kerrotaan toki vielä positiivisiakin uutisia. Tämän kuukauden lopussa minusta tulee kolmen tyttövauvan onnellinen yksinhuoltajaäiti. Alunperin vauvoja piti tulla kaksi, mutta tänään ystäväni totesi, että saan kolmannen kaupan päälle, kun sille ei muuta kotia ole. Tänne vaan, kyllä minulle hoidokkeja mahtuu. Kyse on siis kesyrotista, joista olen haaveillut ainakin kuusi vuotta. Kerrottakoon se nyt, mikäli en tätä aiemmin ole täällä maininnut. En millään jaksaisi odottaa. Saanpahan sitten jotain seuraa, eikä ajatukseni enää ehkä harhaile näin paljoa noissa turhaakin turhemmissa kaksilahkeisissa.

"Kulunutta peiton kulmaa
tämä taas puristaa
Odottaa"