"Mä luulin, aina jotakin jää
jota ei pysty hävittämään
Edes silloinkaan repimään
kun sanoo näkemiin
Mut se ei olekaan niin

Ja ulkona jossain oot sinä ja uus
Kireä teennäinen valoisuus
Mä olen verta, mä oon väkivaltaa
Mä haluan huutaa ja satuttaa

Mä luulin, että viha väsyy
Suru sammuu tai himmentyy
Mä luulin, että kipu häipyy
Menee kadoksiin
Mut se ei olekaan niin

Mä luulin et hallitsen tän
Mun mielen ja mun elämän
Joo, mä luulin, että sinä ja hän
jäätte unohduksiin
Mut se ei olekaan niin"

Tuntuupa taas tyhjältä. En oikeastaan edes tiedä, että miksi. Ei se johdu Ensimmäisestä, ainakaan kokonaan. Ei, ei oikeastaan ollenkaan. Lähinnä mietin taas, miksi olen tässä tilanteessa. Olen ollut hereillä neljä tuntia, istunut ja ihmetellyt vain. Miettinyt, että pitäisi tehdä koulutehtäviä tai käydä suihkussa. Sen sijaan olen päätynyt istumaan sohvalle ja latailemaan koneelleni uutta musiikkia. Lady Sovereignin "So human" on muuten hieno biisi.

Pitäisi ehkä keksiä tälle illalle jotain tekemistä. Päätä särkee ja väsyttää, mutta tiedän hajoavani ihan totaalisesti jos vain istun koko illan kotona. Täytyy ehkä soittaa eräälle kaverilleni, joka jo eilen kyseli minulta tämän päivän suunnitelmia ja ehdotti, että lähtisin hänen kanssaan nollaamaan ajatuksia. Kannatan ideaa, mutta oman rahatilanteeni takia taitaa minun nollaamiseni jäädä vähemmälle. Ei se mitään, voisin kerrankin pitää alkoholittoman viikonlopun ja tyytyä nauramaan muille.

Pelkään mennä suihkuun. Koko iltapäivän olen himoinnut vessan lattialla makaavaa terää, tahtonut kokea sen hyvänolon tunteen uudestaan. Vajota hetkeksi johonkin toiseen maailmaan ja unohtaa kaiken muun. Olla yksin ja hymyillä tyytyväistä hymyä. Todeta, että minä pystyin siihen taas.

Ja niin minä päätän mennä hoitamaan pakolliset siistiytymisrituaalit ja katsoa, minkä väristä suihkun lattialla oleva vesi on tänään.