Olen istunut kotona yksin sunnuntaista lähtien eilistä lukuunottamatta. Pitikin muistaa laittaa tänne kiitokset Pikkuveljelle, joka ystävällisesti kävi tekemässä asunnossani hieman miesten hommia. Eikä saa ajatella irstaasti, hyi teitä. Tällainen yksin elävä sinkkunainen nyt vaan sattuu välillä tarvitsemaan miehisiä apuvoimia (ja edelleen ihan siveellisessä mielessä) ja siksipä nappasinkin puhelimen käteen ja kutsuin Pikkuveljen heiluttamaan auttavaa kättään. (Okei, ilmeisesti minun päässäni on nyt joku ongelma. "Siitä puhe mistä puute"?)

Mitä hän saikaan aikaiseksi? Yhden palaneen sulakkeen, muutaman sähköiskun, lohjenneen kynnen (häneltä, muahaha!) ja paljon kirouksia. Näin ollen olohuoneen kattolamppua ei onnistuttu asentamaan paikalleen ja nyt keittiössäkään ei ole valoja. Loistavaa. Eteisen lampun hän onneksi sai toimimaan, hyvähyvä! Eikä postiluukkukaan enää repsota, varasto sai täydennystä ja roskatkin vietiin. Ja minä jopa tiskasin! Eilen oli kyllä hyvä päivä.

Nyt vaan nyppii taas tämä ihmissuhteettomuus. Lieneekö tuo edes sana? Liian monta päivää yksin ja taas on pää täynnä turhia ajatuksia ja mietteitä epäonnistuneista ihmissuhteista. Ehkä tällä hetkellä en niinkään kaipaa mitään vakituista ja äärettömän vakavaa seuraa, vaan lähinnä jotain pientä säpinää. Jännitystä elämään. Tahtoisin vain, että jotain tapahtuisi. On aika ilmiselvää, että minä en pidä tylsyydestä.

Olen myös useamman päivän ajan yrittänyt kehitellä itselleni uuden vuoden lupausta. Lopulta tulin siihen tulokseen, etten aio luvata itselleni mitään. Unohdan turhat lupaukset kuitenkin enkä pidä niitä ja jälleen petyn itseeni. Parempi siis olla vaan ihan hiljaa. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö aikoisi tehdä joitain muutoksia elämääni. En vaan lupaa itselleni tehdä niitä. Paljon on suunnitelmia, mutta niiden toteuttaminen onkin aina hankalampaa. "Helpommin sanottu kuin tehty." Niinpä.

Odotan tulevaa vuotta. Jospa se toisi tullessaan jotain uutta ja ihmeellistä. Niin. Saahan sitä toivoa.