Ihan kummallinen olo. Ihan erittäin omituisen kummallinen olo. Mielialat vaihtelee taas ääripäästä toiseen ihan muutamissa minuuteissa. Jännää.

Tänään syvennyin lukemaan jonkun satunnaisen Galleriakäyttäjän päiväkirjamerkintöjä. Uppouduin niihin moneksi tunniksi ja vielä jäi paljon lukematta. (Tässä välissä on ihan pakko tunnustaa, että lisäsin kirjanmerkkeihini kesken jääneen sivun. Voin sitten huomenna jatkaa lukemista, kunhan jaksan.) Haluaisin itse osata kirjoittaa samalla tavalla kuin hän. Syvällistä ja huumoripainotteista tekstiä. Lisäksi hän osasi kirjoittaa aiheesta kuin aiheesta. Ihmiset antoivat hänelle jonkun idean ja niin hän kirjoitti. Osaisinpa minäkin. Sen sijaan minä vaan raportoin tylsästä elämästäni ja mietin, mikä tässä kaikessa on vialla.

Tosin! Nyt tuntuu siltä, ettei oikeastaan mikään ole huonosti. Tai kyllä on, mutta minä en jaksa välittää. Koko päivän olen vain hymyillyt, pieniä angstisia hetkiä lukuunottamatta. Mutta pian nekin ovat menneet ohi. En ole nähnyt tänään ketään, enkä ole jaksanut puhua oikeastaan kenenkään kanssa. Muutaman sanan olen vaihtanut joidenkin satunnaisten kavereiden kanssa, mutta siihen se onkin jäänyt. Ihan hyvä niin. Jos olisin puhunut kenenkään kanssa sen syvällisemmin, olisin todennäköisesti päätynyt kuulemaan jotain sellaista, mitä en todellakaan halua kuulla. Itse asiassa niin kävi kyllä tänään parikin kertaa, mutta onneksi osasin ohittaa ne kommentit muutamalla ahdistuneella huokaisulla.

Taidan olla pelottavasti menossa taas siihen suuntaan, kun päässäni sekaannun todellakin sellaisiin ihmisiin, joihin ei pitäisi. Puhutaanpa nyt hieman tästä perjantai-illan nuolautumiskaveristani. Viime viikon ajan hän on toiminut minulle eräänlaisena lohduttavana halinallena. Siinä on poika, jonka kanssa ei tarvitse pelätä homman menevän liian vakavaksi. Voi vaan olla ja kerjätä huomiota ja lässyillä ilman sen syvällisempää merkitystä. Molemmat osapuolet tietävät, ettei siitä tule mitään. Great. Meillä on vähän samanlainen tilanne kuin minulla ja Pikkuveljellä. Voi heittää huonoa "Eiköhän mennä panemaan tuonne bussin vessaan"- ja "Katso, tein meille hienot kihlasormukset!"-läppää, eikä tarvitse pelätä, että se johtaisi yhtään mihinkään. Hirvittävän söpösti tämä poika on leikkinyt koulumatkoilla linja-autossa tyynyäni ja tupakkapaikallakin hänet on voinut nykiä viereen lämmittämään. Eräs kaverini jo ehti kysyäkin, että onko meillä jotain juttua meneillään. Hah, ei todellakaan! Mutta... Kyllä juu, sellainen ikävä mutta. Nyt olen ruvennut ajattelemaan häntä aivan liikaa. Minä en todellakaan halua seurustella hänen kanssaan, ei siitä tulisi yhtään mitään. Miksi sitten harmistun ja ahdistun, jos hän ei anna minulle jakamatonta huomiotaan? Toistaiseksi olen kyllä onnistunut pitämään huomion aika lahjakkaasti itsessäni. Melkein jopa naurattaa tämä tilanne. Mutta niinä pieninä hetkinä, kun hänen sylissään sattuu istumaan joku toinen... Aijai, ei ole hyvä se sellainen. Ja vaikka tuohon poikaan ei kukaan sekaannu vakavasti (eikä sekään sen puoleen kyllä kehenkään), niin silti. Osaan näköjään olla mustasukkainen hyvin herkästä ja todellakin ilman syytä. Kammottavaa.

Kai minä vain haluan olla se ykköstyttö. Edes jollekin.